Olen pohtinut viime aikoina paljon työikäisten terveyttä. Aihe hiipi mieleeni jo ennen kuin täytin loppuvuodesta neljäkymmentä vuotta. Huomasin, ettei minulla ollut oikeastaan ollut mitään erityisiä tähän ikään liittyviä tavoitteita. Kolmekymppisyys oli aikanaan isompi juttu. Kultakelloja ja lasilintuja jaetaan vasta viisikymppisille.
Sanotaan, että siinä vaiheessa tietää ikääntyneensä, kun sairauksien vertailusta tulee kestoaihe ystävien kesken. Vietän nykyään paljon aikaani keskimäärin ikäistäni varttuneemmassa seurassa. Kaikenlaisten tavanomaisia kulkutauteja vakavampien sairauskertomusten kuunteleminen on pysäyttävää.
Kuitenkin silloin, kun terveys nousee keskusteluun vaikkapa kuntapolitiikassa, puhutaan yleensä lapsista, nuorista ja vanhuksista. Ei työikäisistä. Ei lasten ja nuorten vanhempien terveydestä. Ei vanhusten työikäisten lasten terveydestä.
Työikäisten terveydestä puhutaan korkeintaan työssä jaksamisen näkökulmasta, ei heidän kokonaisvaltaisesta terveydestään myös työn ulkopuolella. Ainakin tällainen mielikuva itselleni on syntynyt, kun olen heristänyt korvani aiheeseen liittyvälle keskustelulle.
Minulla on aina ollut intohimoinen viha-rakkaussuhde ohjattuun liikuntaan. Sain aloittaa tanssiharrastuksen jo leikki-ikäisenä ja olen saamastani tanssikipinästä ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni. Peruskouluikäisenä kokeilin monia muitakin lajeja painista taitouintiin, mutta tanssi oli se, joka säilyi minun juttunani. Vaikka juuri se vaati eniten uhrauksia. Tanssitunnit olivat kolmenkymmenen kilometrin päässä ja kyytien järjestäminen oli hankalaa. Lukukausimaksu oli kallis, mistä käytiin monta tiukkaa vääntöä kotona.
Kilpailuviettini tanssisalin ulkopuolella oli silti kova. Tai no, miten sen nyt ottaa. Olin se, joka itki, jos joku hyppäsi korkeammalle. Mutta myös se, joka heitti sukset jokeen, jotta ei tarvinnut startata koulun pakollisissa hiihtokisoissa. Vihasin hiihtoa. Pidin myös alentavana, että tyttöjen liikuntatunnilla oli aerobicia, kun pojat saivat pelata lentopalloa. Epäilin, ettei poikien tarvinnut jumpata, joten katsoin oikeudekseni vaihtaa ryhmää.
”Kun sinä aloitta minun ryhmä, sinä olla painajainen.
Nyt sinä olla paras.”
Nuo virolaisen baletinopettajani sanat ovat jääneet mieleeni. Kun sisäistin jotain baletista, kehityin siinä nopeasti täysin vääränlaisesta ruumiinrakenteestani huolimatta. Kun innostuin nykytanssista balettia enemmän, löysin itseni liikkujana ihan uudella tavalla. Tärkeintä ei ollutkaan täydellinen suoritus tai pärjääminen muille, vaan yhteisöllisyys ja liikunnasta tuleva hyvä olo. Ahmin lukiossa kaikki liikuntakurssit. Sellainen määrä lajeja ilmaiseksi! Hiihtohan oli rullat alla ihan jees! Olin se, joka jäi yleisurheilukentälle tuntien jälkeen harjoittelemaan aitajuoksua, jos se ei ollut sujunut. Pyöräilin lukiolle vaikka sohjossa viisi kilometriä ja toiset viisi takaisin kotiin syömään, uudelleen kaupunkiin tanssiharjoituksiin ja myöhään illalla nukkumaan. Tanssi meni toisinaan lukion edelle.
Ennen opiskelemaan lähtemistä ehdin jopa ansaita palkkaa ohjaamalla muiden liikkumista, mutta jokin särö omaan liikkumiseeni tuli siinä kohtaa, kun tanssiharrastus jäi uuden paikkakunnan myötä. En löytänyt uutta tanssiporukkaa tai tanssia korvaavaa harrastusta. Työmatkaliikunta taas jäi, kun muutin Lappiin. Ja minähän en tyhjän päiten kävelyä harrasta!
Jossain kohtaa lasten syntymän, muutaman flunssaisen talven ja viimeistään parin kehonkoostumusmittauksen jälkeen havahduin siihen, ettei hyvä kunto säily itsestään. Vaikka olin inhonnut hiihtämisen ohella juoksemista, pidin sitä ainoana järkevänä keinona lähteä liikkeelle. En voinut jättää lapsia pitkäksi aikaa keskenään, enkä muutenkaan voinut sitoutua mihinkään säännölliseen. Jouduin myöntämään, että ainoat esteet juoksemiselleni olivat korvien välissä. Ensimmäinen juoksukerta oli järkytys. Päätin kävellä viisi minuuttia ja pistää sitten juoksuksi. Kahdeksi minuutiksi. Kyllä. Kahdeksi minuutiksi. Ne olivat elämäni pisimmät kaksi minuuttia ja niistäkin se toinen tuntui olevan liikaa. Hävetti. En pystynyt mitenkään hyväksymään, että entinen aktiiviliikkuja jaksaa juosta hädin tuskin kaksi minuuttia. En tupakoinut, eikä minulla ollut ylipainoa. Vain rapakunto.
Tuosta pyrähdyksestä taitaa olla nyt puolenkymmentä vuotta aikaa. Kiitän itseäni siitä, etten vetäytynyt murjottamaan sohvannurkkaan. En edes silloin, kun toinen pohkeeni alkoi ranttuilla. Menin hierojalle. Pyysin ammattivalmentajaa kanssani lenkille katsomaan, mitä teen väärin. Ymmärsin varsin hyvin, että tämä on minun kroppani, eikä siitä kukaan muu tule huolehtimaan kuin minä itse. Päätin olla periyttämättä typeriä periaatteitani ja lähdin lasten kanssa ladulle. Löysin kuin löysinkin liikkumisen ilon elämääni uudelleen. Suorittaminen on vaihtunut nautiskeluksi.
Kolmen- ja viidenkymmenen ikävuoden välissä on niin helppoa unohtaa omat tarpeensa ja asettaa vaikkapa lasten, omien ikääntyvien vanhempien, yrityksen tai uran tarpeet niiden edelle. Siinä välissä on kuitenkin kaksikymmentä vuotta. Jos siitä havahtuu ensimmäiseen sydänkohtaukseen viisikymppisenä, voi olla jo paljon vaikeampaa muuttaa syvälle juurtuneita haitallisia elämäntapoja.
THL:n vuoden 2019 Kouluterveyskyselyn koulukohtaiset tulokset valmistuivat loppuvuodesta. Tilastoraportti kuvaa lasten ja nuorten hyvinvointia hyvin laajasti. Olisipa meillä yhtä kattava aineisto myös aikuisista! Voisimme ruotia, minkä verran 30–50-vuotiaat harrastavat ohjattua tai omatoimista liikuntaa vapaa-ajallaan, montako tuntia aikuiset näpräävät mobiililaitteitaan päivittäin, millainen on kouluikäisten lasten vanhempien päihteidenkäytön tilannekuva sekä keskusteluyhteys omiin lapsiin, vanhempiin tai työkavereihin.
Korjaa, jos olen ymmärtänyt väärin, mutta minusta työikäisten hyvinvointiin panostamalla meillä olisi heidän jaksamisensa ja esimerkkinsä kautta terveemmät lapset ja nuoret sekä tulevaisuudessa terveemmät eläkeläiset. Aktiivista elämäntapaa viettävä aikuinen jaksaa liikuttaa lapsiaan ja osaa kaivata liikunnan iloa elämän ehtoopuolellakin.
Mitäkö voin itse tehdä työikäisten hyvinvoinnin edistämiseksi? Uudenvuodentinani lupasi jo minulle mainetta ja mammonaa, joten minä puolestani lupaan:
